Parasta aikaa

Ensin  kootut selitykset blogihiljaisuudesta... on ollut monenlaista virkistävää ohjelmaa ja sosiaalista elämää: juhlia (ei enää niinkään 3-kymppisiä), vierailuja puolin ja toisin, vauhtiaan kiihdyttävä ja äidin lahkeessa roikkuva tytär, synttärireissulla kadonnut kamera ja tuo puutarha, jossa mielelläni viettäisin jokaisen ylimääräisen hetken.

Puutarhassa onkin kitketty ja kaivettu siitepölyallergian oireita ja selän jumituksia uhmaten. Viinimarjapensaat muuttivat takapihalta etupihalle, samoin punapäivänkakkarat. Rohtoraunioyrtti puolestaan lähti kasvien taivaaseen (en kestä joka puolelle leviäviä perennoja, vaikka olisivat kuinka upeita). Uutena kasvina takapihalla on nyt äitini pihasta jaettu mahonia, joka on kesät, talvet vihreä matalakasvuinen pensas. Se kukkii ihanan keltaisena näin alkukesästä. Toivottavasti juurtuu ja lähtee kasvamaan. En välitä havukasveista, siis tuijista sun muista, joten pihalla ei ole talvisin juuri vihreyttä näkynytkään. Äitini kukkapenkistä kaivettiin minulle myös kevätvuohenjuurta, joka jostain mystisestä syystä hävisi meiltä viime talvena - tai yhtenä kauniina kevätpäivänä, kun sain gardenissa kitkemiskohtauksen. En ole niin taitava hortonomi, että erottaisin aikaisin keväällä tarkalleen rikkaruohot muista kasveista, siksi joskus tulee pieniä tappioita. Rapatessa roiskuu.

Kesäkurpitsa

Tsinniat ja kesäkurpitsat ovat sinnitelleet terassilla muovisen kasvilavan suojissa tänne asti. Vanhan kansan viisauksia jos on uskominen, niin ensi viikon lopulla ne uskaltaisi laittaa maahan. Tälle viikolle meteorologit povasivat vielä hallaöitä, joten taimia on peitelty ja kesäkukkia kannettu iltaisin sisälle ja aamuisin taas ulos. Joka vuosi päätän, että ensi vuonna maltan mieleni ja ostan pelargoniat ja keijunmekot vasta kesäkuun puolella...

Kaunista on ulkosalla kaikkina vuodenaikoina, mutta kyllä tämä alkukesän vaaleanvihreys ja valkoisina kukkivat puut lumoavat - luonto on niin kuin itse nuoruus, täynnä toivoa.

Kuokkala-luumu

Ulkoilmaelämää
Kävin launataina piiitkän tauon jälkeen ulkona syömässä ja pienellä baarikierroksella. Seura oli erinomaista, as usual, samoin kaikki antimet. Pakko mainostaa, että Välimeren ravintola Etruscossa oli älyttömän hyvä ruoka ja kreikkalainen viini ja hinnatkin varsin kohtuulliset. Otimme porukalla alkuruuaksi kahdenlaista dippiä, tzatzikia ja tulista juustodippiä, pääruuaksi söin Rhodos-lautasen, jossa oli kanan fileetä, halloumia, viininlehtikääryleitä, tzatzikia salaattipedillä ja pitaleipää ja jälkkäriksi vielä jääkahvia ja jätskiä. Kelpasi loistavasti "mitä-kaapista-sattuu-löytymään" -eväiden vastapainona. Kuola valuu nytkin pelkästä Rhodos-lautasen ajattelemisesta.

Olin takaisin kotona säällisesti jo reilusti ennen puolta yötä (ja näin matkalla superkuutamon, olipa upea!), mutta silti meni sunnuntaipäivä ilman puutarha- tai muitakaan askareita. Tänäänkin ajattelin viettää tyttären päiväuniajan sohvalla, mutta harava ja perennagarden vetivät pidemmän korren. Siinä viime kesän kukkien jäännöksiä siivoillessani mietin, että milloinkahan noita kasveja voi alkaa taas siirtämään paikasta toiseen? Raparperi muuttaa takapihalta etupihalle ja rohtoraunioyrtti päinvastoin. Viinimarjapensaiden piti muuttaa jo syksyllä, enkä ole varma löytyykö niille parempaa paikkaa nytkään. Takapihalla on punapäivänkakkaroita, joista ainakin osan kaivan ylös ja siirrän muiden perennoiden sekaan etupihalle. Uutena kasvina haluaisin ainakin kärhön ja särkyneen sydämen. Ajattelin tuota jälkimmäistä perennagardeniin rohtoraunioyrtin tilalle, mutta sehän onkin puolivarjoisan paikan kasvi ja tuo garden on täydellisen paahteinen (etelä-lounassuunta). Takapihalla on pari epämääräistä kukkapenkkiä, mutta niin ihanalle kukalle pitää löytyä hienompi paikka. Olkoon siis särkynyt sydän niin kauan taimikaupassa kun idea arvoisestaan paikasta syntyy.

Joku on ehkä luullut, että cottage garden, jolla mielelläni täällä ylpeilen, on kovinkin suuri ja herraskainen... Tässäpä näette hänet koko toukokuisessa komeudessaan: