Vellinkeittäjä

Parasta aikaa

Ensin  kootut selitykset blogihiljaisuudesta... on ollut monenlaista virkistävää ohjelmaa ja sosiaalista elämää: juhlia (ei enää niinkään 3-kymppisiä), vierailuja puolin ja toisin, vauhtiaan kiihdyttävä ja äidin lahkeessa roikkuva tytär, synttärireissulla kadonnut kamera ja tuo puutarha, jossa mielelläni viettäisin jokaisen ylimääräisen hetken.

Puutarhassa onkin kitketty ja kaivettu siitepölyallergian oireita ja selän jumituksia uhmaten. Viinimarjapensaat muuttivat takapihalta etupihalle, samoin punapäivänkakkarat. Rohtoraunioyrtti puolestaan lähti kasvien taivaaseen (en kestä joka puolelle leviäviä perennoja, vaikka olisivat kuinka upeita). Uutena kasvina takapihalla on nyt äitini pihasta jaettu mahonia, joka on kesät, talvet vihreä matalakasvuinen pensas. Se kukkii ihanan keltaisena näin alkukesästä. Toivottavasti juurtuu ja lähtee kasvamaan. En välitä havukasveista, siis tuijista sun muista, joten pihalla ei ole talvisin juuri vihreyttä näkynytkään. Äitini kukkapenkistä kaivettiin minulle myös kevätvuohenjuurta, joka jostain mystisestä syystä hävisi meiltä viime talvena - tai yhtenä kauniina kevätpäivänä, kun sain gardenissa kitkemiskohtauksen. En ole niin taitava hortonomi, että erottaisin aikaisin keväällä tarkalleen rikkaruohot muista kasveista, siksi joskus tulee pieniä tappioita. Rapatessa roiskuu.

Kesäkurpitsa

Tsinniat ja kesäkurpitsat ovat sinnitelleet terassilla muovisen kasvilavan suojissa tänne asti. Vanhan kansan viisauksia jos on uskominen, niin ensi viikon lopulla ne uskaltaisi laittaa maahan. Tälle viikolle meteorologit povasivat vielä hallaöitä, joten taimia on peitelty ja kesäkukkia kannettu iltaisin sisälle ja aamuisin taas ulos. Joka vuosi päätän, että ensi vuonna maltan mieleni ja ostan pelargoniat ja keijunmekot vasta kesäkuun puolella...

Kaunista on ulkosalla kaikkina vuodenaikoina, mutta kyllä tämä alkukesän vaaleanvihreys ja valkoisina kukkivat puut lumoavat - luonto on niin kuin itse nuoruus, täynnä toivoa.

Kuokkala-luumu