Vellinkeittäjä

Toilettimatkailua
Olen pitkään tykännyt kartoista sekä hyötykapistuksina että sisustuelementteinä. Täytyi oikein ruveta pohtimaan, mikä niissä on alkanut kiehtoa. Maantieto ei ollut koulussa lempiaineitani, enkä muista lapsena innostuneeni karttakirjojen selaamisesta. Olen surkea suunnistaja, joten kartoista on harvemmin ollut minulle käytännön hyötyä - paremmin olen päässyt perille kysymällä. Nykyisin kaivan ala-asteella saamani Peruskartaston esiin, kun vastaan tulee paikkakunta tai maa, jonka sijainnin haluan selvittää. Hyötynäkökulman lisäksi karttojen kuviot ja värimaailma ovat alkaneet hivellä silmääni ja mieltäni. Tällä hetkellä, kun matkailu kotikaupungin ulkopuolella on melko harvinaista, tuntuu karttojen katselu melkein terapeuttiselta.

Muutama kesä sitten ostin miehelle synttärilahjaksi vanhan tavaran kaupasta karttapallon, jonka joku Mikko on joskus, epäilemättä viime vuosituhannen puolella, saanut  ukilta ja mammalta (karttapallon jalassa on nimilaatta tästä todisteena), ja joka päätyi sitten meidän lipastomme päälle.

Idea isosta kartasta alkoi vaivihkaa itää takavuosina, kun asuin kerrostaloasunnossa, jonka ikkunasta näkyi toinen kerrostalo - ja pimeän aikaan tuntemattomien ihmisten valaistuja koteja. Erään asunnon takaseinää  peitti suurikokoinen kartta ja minusta se näytti sairaan hienolta. Mietin tuolloin, että lakkautetuista kyläkouluista tai vanhan tavaran liikkeistä varmaan  löytyisi ostettavaksi sellaisia rullalle meneviä vanhoja koulukarttoja, joista olen itsekin aikoinaan opetellut Suomen vesistöt ja rajanaapurit. En kuitenkaan koskaan alkanut aktiivisesti tuollaista seinälle ripustettavaa kaunotarta etsimään, vaan niin kuin monet muutkin projektini, karttaideakin vaati vuosien hauduttelun ennen kuin aika, paikka ja tilanne olivat sille suotuisat. Tapiseerasimme siis vessan seinän Euroopan kartalla!